Lucien Davtyan

Hymyilee harvoin, mikä antaa kylmän kuvan Lucienista. Ei hän sitä oikeastaan ole, hän vain ei pidä hymyilystä ihmisille, joita ei tunne tai joista ei pahemmin välitä. Monien tunteiden - varsinkin negatiivisten - näyttämisessä “kaikki tai ei mitään” -tyyppinen ihminen eli joko tunne näytetään suurella voimalla tai ei miltei lainkaan. Kovin kummoista keskivaihetta ei ole. Tämä on perua lapsuudesta, jossa hän hiljaa keräsi kaikki kiusaajien aikaan saaman raivon sisäänsä ja purki sen sitten yhtenä purkauksena pihalle. Lucienin kannattaakin antaa ilmaista tunteensa ja rauhoittua, ennen kuin hänen kanssaan yrittää keskustella enempää.

Periksiantamaton - jopa vaarallisuuteen asti. Lucienin on vaikea luovuttaa ja hän saattaa ajaa itsensä vaaralliseen uupumukseen (mikä ei kyllä enää vampyyrina ollessa ole ongelma), ellei joku tule ja pysäytä häntä. Hän on kasvanut siihen, ettei periksi anneta ja luovuttaminen on heikkoutta. Siksi sen myöntäminen, ettei onnistu jossain, on kova paikka. Heikkouden näyttäminen on Lucienille hankalaa ja jos hän sen jollekin tekee, on se todella suuri kunnioituksen ja luottamuksen osoitus pojalta eikä sitä kannata ottaa liian kevyesti.

Hyvin suojeleva niitä henkilöitä kohtaan, jotka ovat hänelle merkityksellisiä. Muista hän ei niinkään erityisemmin välitä eikä puutu näiden elämään. Lucien on hyvin ääripäiden ihminen ja miltei mustavalkoinen, mutta silti hänen kanssaan tulee toimee kunhan hyväksyy hänen olevan sellainen kuin hän on. Lucienin ei esimerkiksi kannata odottaa tulevan kysymään onko kaikki hyvin, jos tuolle on ensin sanonut haluavansa olla rauhassa. Koska toinen halusi olla rauhassa, niin sitte saa olla ja jos tilanne muuttuu, voi hänen seuraansa ihan oma-aloitteisesti tulla. Toisten omaa tilaa kunnioitetaan ja jos hänen haluaa kuuntelevan murheita, ne pitää kertoa itse eikä laittaa Lucienia kaivamaan niitä esiin.

Ei mitenkään nopeasti hyväksy uusia asioita ja isoja muutoksia, vaikka voikin niiden kanssa alkaa nopeasti elämään. Tarvitsee aikaa sulatella asioita ja tunnustella, miltä ne tuntuvat. Uusien ihmisten kanssa on vähän samanlainen. Lucien on tarkkailija, joka on jatkuvasti hyvin tarkasti perillä ympäristöstään ja kiinnittää huomiota pieniinkin asioihin, jotka saattavat mennä muilta ohitse. Hänellä on tarkka valokuvamuisti ja osaakin usein vastata missä mitäkin on, jos jollain on jotain hukassa. Valokuvamuisti ei oikein kata ihmiskasvoja ja hänellä onkin lievä kasvosokeus, eli hän ei välttämättä tunnista ihmisiä kasvoista vaan jostain muista asioista kuten äänestä tai tuoksusta.

Lucien ei tuo omia mielipiteitään kärkkäästi esiin, vaikka hänellä sellaisia on. Kysyttäessä hän kyllä ne kertoo, mutta silloinkin hieman miettien kannattaako jotain sanoa ääneen. Kaikkia ajatuksiaan hän ei halua muille kertoa ja osaa olla sanomatta vääränlaisia mielipiteitä väärässä paikassa. Kertoessa Lucienille salassapidettäviä asioita voi luottaa siihen, että hän pitää kyllä salaisuuden vaikka maailman tappiin asti.

Luojaansa kohtaan varsin lojaali tapaus, vaikkei tuota mitenkään sydänystävänään pidä ja oikeastaan sietää miestä vain sen vuoksi, että tuolla on luojana häneen erityinen yliote millaista kenellekään muulla ei ole.

Lucien on itä-eurooppalaisen naisen ja Kaakkois-Aasiasta kotoisin olevan miehen jälkeläinen. Hän eli lapsuutensa nykyisen Armenian alueella silloisen Venäjän keisarikunnan vallan alla. Elämä ei ollut aina helppoa alemman työläisluokan jäsenille, mutta kyllä sitä selvittiin. Valtaa pitävän valtion ihmiset katsoivat alaspäin armenialaisia ja Lucienista tuntui kuin hän olisi kotikylässään vieläkin alempaa kastia ollessaan ns. sekarotuinen. Pienessä kylässä päätyi helposti silmätikuksi, jos oli vähääkään poikkeava.

Jo pienestä asti Lucien oppi pitämän puoliaan nyrkkiensä avulla. Äiti sai olla laastaroimassa lastaan, joka ei koskaan suostunut kertomaan kuka oli milloinkin kiusannut, vaan piti tuon tiedon tiukasti itsellään ja kosti itse kiusaajilleen - aika usein saaden uudelleen turpiinsa vanhemmilta pojilta. Samainen jääräpäisyys ja äkkipikaisuus jatkui nuoruuteen ja varhaisaikuisuuteen asti. Englannin teollinen vallankumous houkutteli nippanappa täysi-ikäisen miehen mantereen toiselta puolen työskentelemään kangastehtaan kutomakoneiden huoltajaksi Lontooseen. Työolot eivät olleet mitenkään kehuttavia ja palkkakin nyt oli mitä oli, jos sitä ensinnäkään aina maksettiin kunnolla.

Englannissa elämä oli töissä ylipitkiä päiviä paiskimista ja vapaa-ajalla toisten hakkaamista työläisten pitämissä nyrkkeilymatseissa, joissa saattoi voittaa ylimääräistä käteistä. Välillä näissä matseissa sai kunnolla selkäänsä vahvemmilta vastustajilta, mutta virheistä otettiin opiksi ja ne kasvattivat vain luonnetta. Yhden tällaisen matsin jälkeen ruhjeilla oleva nuorukainen oli yösydännä palaamassa asuinpaikkaansa, kun hän törmäsi kaupungin kujilla muukalaiseen. Muukalainen upotti hampaansa vastaan taistelevaan Lucieniin päättäen tuon sen hetkisen elämän siihen.

Vaikka ihmiselämä päättyikin, ei se tarkoittanut Lucienille lopullista loppua. Yksi luku elämässä päättyi ja seuraava alkoi. Tarkkaa muistikuvaa ei ole siitä, mitä hyökkäyksen jälkeen tapahtui. Sen mies muistaa, että palattuaan tajuihinsa hän näki ensimmäisenä sen saman tyypin joka hänen kimppuunsa oli käynyt. Raivoissaan hän yritti käydä toisen kimppuun kosto mielessä, mutta vampyyriksi muuttumisen aiheuttama sekavuus ei tehnyt aikeista helppoja. Ja olihan yritys tuomittu epäonnistumaan jo heti kättelyssä, kun vastassa oli voimissaan oleva alkuperäinen vampyyri.

Uuden elämän hyväksyminen oli kivinen tie Lucienille. Ensin hän oli vahvasti sitä mieltä, ettei suostuisi tällaiseen elämään ja taisteli verenhimoaan vastaan raivokkaiden huutojen kimpoillessa seinistä nuorukaisen kamppailessa itsensä kanssa ja kieltäytyessä maistamaan verta ensimmäisen kerran. Ennen kuin hän sai tapettua itsensä lopullisesti kieltäytymällä vampyyrin ensimmäisestä ateriasta, muutti hänen mielensä eräs toinen vampyyri. Nainen suhtautui häneen heti alusta asti hyvin lämpimästi ja ymmärtävästi ja muistutti paljon Lucienia hänen omasta äidistään. Pelko oli se suurin tunne, mikä oli nuorta miestä hallinnut tässä ihan uudessa tilanteessa ja sen voittamiseen tarvittiin vain hellää otetta. Blakesta muodostuikin Lucienille tärkeä tuki ja nainen onkin niitä harvoja joille Lucien hymyilee aidosti ja ainoa, joka on nähnyt pojan itkevän.

Kivisestä alusta huolimatta Lucien on hiljalleen hyväksynyt uuden elämänsä. Hän ei oikein tiedä vielä miten suhtautua vampyyrien julkisuuteen astumiseen. Hän ei jaa luojansa ajatuksia vampyyreiden ylivoimaisuudesta ja siitä, että näiden pitäisi hallita maailmaa, vaikkakin myötäilee tätä ajatusta luojansa kuullen.